Saimme tällä viikolla surullisia uutisia. Niehkun veli kuoli yllättäen. Se oli yöllä leikkinyt lelulla ja tukehtunut siihen. Omistajat olivat löytäneet Tuhton aamulla kuolleena. En tuntenut heitä, mutta tulin kovin surulliseksi uutisen kuultuani. Elämä on tässä ja nyt. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen päivä tuo tullessaan. Lasten kanssa juttelimme paljon kuolemasta ja he tietysti miettivät, voiko Niehkullekin käydä niin. Luimme kasvattajan antamasta pentukansiosta kuvauksia veljen alkutaipaleesta. Lähdimme samana iltana vielä metsään kävelylle, Tuhton muistolle. Illalla sytytin kynttilän olohuoneen pöydälle. Tuhton omistajien surua en osaa edes aavistaa. Emme tunteneet, mutta meitä yhdisti rakkaus koirankuonolaisiimme.
Meillä on aamuisin jo muutamia asteita pakkasta. Tänä aamuna iloitsin siitä, että Niehkua voi pitää vapaana metsässä. Hän touhuaa omiaan, tutkii, leikkii, hyppii kiville, pyörii kakkakasoissa ja juoksee tuulispäänä etsimään minua. Ihana koira!
Kirpeä aamu lähimetsässä, syksyn puista varisevat lehdet ja järven ympäristö kuin aika olisi pysähtynyt. Aurinko lämmittää selkää. Kuuntelen, joko peurat ovat liikkeellä. Niehku tekee myyräloikkia heinikkoon. Elämä on tässä ja se on hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti